Rooman joulupäiväkirja osa 5 - Loputon sade

Loman alussa sade näyttäytyi viattomana ja asiaankuuluvana osana roomalaista joulua.

Se antoi rytmiä päiville. Aamupäivällä hetkeksi pihalle ja iltapäiväksi kotiin sadetta pitelemään. Tai toisin päin. Mikä ihana tekosyy olla tekemättä mitään, lähtemättä minnekään.

Kun edessä oli vielä päiviä, saattoi huolettomasti ajatella, että vaikka välillä sataa oikein kunnollakin, pian taas aurinko paistaa ja kuivaa sateen kastelemat pinnat.

Sillä niinhän on aina ollut.

Kun sääkartan täyttivät yhä uudet sadealueet eikä sade enää antanut armoa, mieli muuttui.

Huolikin alkoi kuulua ihmisten puheissa.

Tiet tulvivat, Tiber-joen pinta nousi, kotikadulla kerrostalon korkuinen pinjamänty antoi periksi ja kaatui kohahtaen pötkölleen pitkin autotietä.

Sade on pehmittänyt maan, ihmiset sanoivat.

Tätä kaupunkia ei ole rakennettu kestämään tällaisia sateita, he jatkoivat.

Tempo da lupi, koiranilma, toteaa vanha herra lehtikioskilla. Non si smette piu. Tälle ei näy loppua.

75-vuotias eno toteaa, ettei ole koskaan kokenut moista sadekautta. 

Alennusmyynnit alkavat, mutta kaupungilla on hiljaista. Vain turistit koittavat ottaa olosuhteista ilon irti.

Ravintoloiden ja kauppojen eteiset täyttyvät kuivumaan jätetyistä sateenvarjoista.

Ostoskeskukset tulvivat ihmisiä niin, että sisäänkäynnit on suljettava.

Kun sateen voima hetkeksi hellittää ja päivä tummenee iltaan, kaupunki näyttää erityisen kauniilta. Hauraalta. Herkältä. 

Kujien hämärissä sade tuntuu hetken lahjalta. Se on raivannut kaduille tilaa. Sateen kastelemat katukivet heijastavat hämärässä lämmintä valoa.

Tämäkin on Roomaa, koitan lohduttautua. Tällaista sattuu. Tämä ei ole pysyvää. Ja tässäkin on oma, suuri kauneutensa.

Samalla rintaa kiristää pelko siitä, että en ymmärtänyt hengittää sisään kaikkea sitä onnea, joka kumpuaa, kun ylle kaartuu syvänsinisenä hohtava Rooman taivas.

Toivonpilkahdus taivaanrannassa.

Teksti löytyy täältä.

Rooman joulupäiväkirja osa 4 - Nähdä Napoli ja nilkuttaa

Viime vuosina Rooman lomilla on alkanut kaiverrella kumma nälkä ja kaipuu päästä vielä vähän syvemmälle. Tarve maistella ja mehustella Italiaa, joka on verevää, vierasta ja vapisuttavaa. Kulkea kujia, joilla tuoksuu kotiruoka, kuivuu pyykki ja pauhaa vanha kunnon televisio. Antaa uteliaisuudelle tilaa tutkia kulmia, joilla näkyvät ja kuuluvat toisella tavalla eletyn elämän kiehtovat jäljet. Insomma, kaipuu niihin erityisen humalluttaviin ensihuuman tunteisiin, joita koin kulkiessani Trasteveren kauniisti kuluneilla kujilla ensimmäisiä kertoja.

Kun muutama vuosi takaperin nousin pitkästä aikaa junasta Napolin asemalla ja lähes saman tien asemalta ulos astuttuani menetin suuntavaiston kaupungin kaoottisilla kaduilla, SE tunne palasi. Vain reilun tunnin junamatka oli tuonut täysin toiseen maahan, jossa en edes ymmärtänyt paikallista murretta. Italiaan, joka oli jollain ihmeellisellä tavalla italialaisempi. Autenttinen, aito, arvaamaton. Antelias, aurinkoinen, aistivoimainen.

Italo täyttymässä ääriään myöten Rooman Terminillä.

Junamatkan loppuvaiheilla taivas aukeaa ja etäisyydessä kohoilee Vesuvius.

Niinpä hypyistä Napoliin on tullut Rooman lomien uusi perinne. Reilun tunnin matka junalla, joka halkoo maisemaa ja koettelee korvan paineita syöksyessään tunnelista toiseen 300 kilometrin nopeudella. Täydellinen tunnelmanvaihto Roomasta sujuu niin nopeasti, että edes aamulla väliin jäänyt aamupala ei haittaa. Onpahan vain paremmin tilaa ja tilausta Napolin tujuille cappuccinoille, sormustimellisille täyteläisen suklaista kahvia ja muhkeille cornettoille sekä muille makeille leivonnaisille, joita kaupungilla esitellään rinta rottingilla.

Barista hallinnoi hymyssä suin tiskin päättymätöntä kahvikuppivirtaa.
Selkien takana rivistöt seuraavia kahvinjanoisia odottavat malttamattomina
omaa annostaan polttoainetta, joka tuntuu pitävän kaupungin pirteänä.

Napolissa ilotulitushommat otetaan tosissaan.

Tällä kertaa jälleennäkeminen sijoittui uuden vuoden ensipäiviin, eikä Napoli ollut ihan niin kuin kauneimmissa unelmissani. Kadut ja kujat, joita viimeksi keväällä kuljimme vielä valheellisen väljästi, olivat ääriään myöten täynnä meitä elämystenmetsästäjiä niin Italiasta kuin kauempaakin. Aurinko jakeli antimiaan nuivemmin, eikä tämän joulun monia muistoja kasteleva sadekaan malttanut täysin pysytellä pois jaloista. Sää oli lähes yhtä sekaisin kuin täysinä vyöryvät kadut, joilla ihmiset, autot ja skootterit pyrkivät väljemmille vesille tiheänä ja päättymättömänä aaltona.

Galleria Umberto I on mustanaan ihmisistä.

Espanjalaiset korttelit (Quartieri spagnoli) eivät ole kuin 30 vuotta sitten,
jolloin turisteja neuvottiin välttelemään aluetta.

Erityisen ruuhkaista on seimitarvikkeistaan tunnetulla San Gregorio Armenon kadulla. 

Tykötarvetta aikuisten nukkekoteihin, joita seimiksikin kutsutaan.

Silti, kaiken ihmisvilinän lomassa ja varsinkin hetkinä, kun löytyi kulma, jossa jatkuva liike pysähtyi ja ympärillä oli ilmaa, SE tunne otti taas vallan.

Majesteettinen, kiehtovasti kulunut Napoli. Elävä, jatkuvasti liikkeessä oleva, vaativa, väsyttävä, kuluttava, täyteläinen, täysi Napoli vaatii hetkiä katveessa ja happea, avoimia näkymiä, salaisia puutarhoja, jotta se ei muserra vauhdillaan ja voimallaan.

Palazzo Venezia historiallisessa keskustassa tarjoaa suojaisan puutarhan,
jossa nautiskella jälleen yhdet kahvit.

Ja niin, 23 000 askelta rikkaampana ja jalat muussina junaan istahtaessani seurasin, miten Vesuvius jäi  taas hiljalleen taakse ja kaipasin jo takaisin.

Pino Danielen sanoin:

Napoli on kävelyä kujilla ihmisten ympäröimänä, 

pelkkää unta, jonka tuntee koko maailma,

tietämättä totuutta

Teksti löytyy täältä.

Rooman joulupäiväkirja osa 3 - Välipäiviä

Jossain kohtaa välipäivien pitkää putkea pilvet karkasivat kauas pois. Tuttu valo palasi Roomaan, sytytti värit hehkumaan ja herätti kaupungin jälleen eloon.

Sateen ja joulun väistyessä ihmiset valtasivat jalkakäytävät ja keskustan kadut. Puistot ja kirkot täyttyivät. Päättymätön ihmismeri huuhtoi erityisesti Colosseumin kupeeseen avautuneen uuden metroaseman tahrattomia pintoja.

Ihailin aseman kaunista kattoa ja upeaa portaikkoa. Yritin tunkea nokkani ihmismassan läpi nähdäkseni niitä tuhatvuotisia aarteita, joita oli kaivettu aseman tieltä talteen. 

En nähnyt mitään, mutta en hiiltynyt. Olin vain onnellinen, että jotain näin kohottavaa oli tehty kaikkien arjessa jaettavaksi. Että tässä kohtaa maisema ja maailma muuttui tavalla, joka ei vienyt pois kauneutta, lisäsi siihen vain uusia kerroksia.

Välipäivät toivat takaisin myös liikenteen, jonka olin hetkeksi onnekkaasti unohtanut. Roikuin pelkääjänpaikan käsikahvassa ja seurasin, miten läheltä liippasivat kulkuneuvot, jotka kiidättivät joulunviettäjiä lounaille ja illallisille, teatteriin ja elokuviin, ostoskeskuksiin ja retkille kaupunginmuurien ulkopuolelle. Alati valppaana ennakoin muiden ajoneuvojen lisäksi ruokalähettejä polkupyörineen ja kuolemaa pelkäämättömiä sähköpotkulautailijoita, ja ajoin siinä sivussa ajoneuvomme varsinaisen kuskin hulluuteen. 

Muistin taas, miten allerginen olen Rooman joka suuntaan joustavalle ja joka suunnasta haastavalle liikenteelle. Samoin sen, miten väsyttävää on siirtyä paikasta toiseen ihmismassan vietävänä ja matkustaa metrolla, joka on jo asemalle saapuessaan ääriään myöten täynnä.

Härdellin vastapainoksi astuin lähes jokaiseen vastaan tulleeseen kirkkoon. Neljännentoista jouluseimen jälkeen aloin tuntea hienoista ähkyä. 

Kirkkojen puisilla penkeillä kuuntelin kenkien suhinaa kivilattioilla, hiljaista puheensorinaa ja tuijottelin kattoja ja nuuhkin suitsukkeita. Ja kummallisella tavalla aloin viimein tuntea päässeeni sinne, minne tänä jouluna tässä kaupungissa olin erityisesti kaivannut.

Hengittämään hetkeksi hiljaisuutta, rauhaa ja kauneutta. Pysähtymään siellä, missä kaikki on niin kuin aina ennenkin.

Viimeisiä poseerauksia viedään San Giovannin lateraanikirkolla.
Tammikuun 6. päivä paavillisten basilikojen pyhät ovet sukeutuvat taas seuraaviksi 25 vuodeksi.

Joulupäivän messu.

Pilvipeite rakoilee.

Iltojen pimetessä seuraan parvekkeella, miten kotien jouluvalot valaisevat hämäriä huoneita ja valot ja varjot vaihtavat paikkaa. Toisten kodeissa hitaammin, toisissa niin vilkkaasti, että siitä on hartaus kaukana. 

Parvekkeita taas koristavat valonauhat, jotka vangitsevat kaikki sateenkaaren värit, ja siellä vasta päästelläänkin. Valot välkkyvät niin, että heikompaa hirvittää.

Täällä kaikki liikkuu, myös jouluvalot. Ja sitäkin kaipasin. Liikettä, meteliä, elämää. Värejä. Vauhtia ja lähes vaarallisia tilanteita. Ihmisiä, jotka antavat värivalojen välkkyä joulun kunniaksi.

Ja yhtäkkiä ovella koputtaa uusi vuosi ja kepeät sävelet karkoittavat pois joululaulut.

Teksti löytyy täältä.

Rooman joulupäiväkirja osa 2 - Jouluaatto

Jouluaattoaamu on Roomassa vielä lähes kuin mikä tahansa arkinen aamu. Ihmiset kiirehtivät vielä hetkeksi töihin, asuintalojen rauhaa ja järjestystä valvovat portinvartijat avaavat raskaat ovet sisäpihoille ja liiketilojen metallirullaverhot nostetaan rämisten ylös alkavan päivän merkiksi.

Itse herään syntisen myöhään huminaan, jonka lähdettä en osaa lämpimän vällyni alta tunnistaa. Kuuntelen ohi ajavien autojen ääniä. Renkaista lähtee tutun kuuloinen lätinä. Maa on märkä, piru vie. Sataa. Oikein kunnolla.

Hieman överi aattoaamun aamupala.

Matkalla aamupalalle väistelen kiusallisen isoiksi äityneitä vesilätäköitä. Tasaisen virkeä sade on pelottanut ihmiset pois, jalkakäytävällä riittää tilaa poukkoilla lätäköiden yli. Lenkkarit kastuvat silti.

Lähiruokakaupassa sen sijaan riittää tungosta. Hermostun leipätiskillä esimerkilliseen joulutyyliin, kun jonotusnumerot tuntuvat olevan vain viitteellisiä suosituksia. Tungen jonotuslapun mieheni käteen ja lähden tutkimaan, kuinka paljon kurkku maksaa. Paljon, lähes 4 euroa kilolta. Ja litra maitoa yli 2 euroa. Järkytyn hetkeksi kalliista hinnoista, mutta viinihyllyllä unohdan kaiken. Viini sentään on vielä huomattavasti halvempaa kuin kotona.

Leikkeletiskillä osataan edetä vuoronumeroiden tahdissa.

Jouluaattona odottavan aika on pitkä. Lapset alkavat kysellä joulupukin perään jo klo 12. Odottelua on tiedossa vielä ainakin 10 tuntia. Pilvipeite onneksi rakoilee sen verran, että pääsemme pienelle happihypylle ilman sateenvarjoja. Happyhypyn jälkeen odotusaika on kaventunut yhdeksään tuntiin. 

Sade on piiskannut puun lehtipeitteen kerralla maahan. 

Kevyeksi tarkoitetun lounaan jälkeen on pakko ottaa pienet tirsat ennen kuin valmistelu iltaa varten käynnistyy toden teolla. Olemme miehen kanssa luvanneet hoitaa ricotta-juuston friteerauksen napolilaisen nonnon iloksi. Myös suolaisen panettonen (panettone gastronomico, joka vastaa italialaista versiota voileipäkakusta sillä erotuksella, että se koostuu erimakuisista pienistä täytetyistä voileivistä) täyttäminen on annettu meidän käsiin. 

Hieman iltakahdeksan jälkeen istumme pöytään. Aloitamme alkupaloilla, jotka koti-Suomen jouluaterian tapaan riittävät täyttämään vatsan enemmän kuin tyydyttävästi. 

Simpukkapastan jälkeen haukon jo henkeä. Ja hieman suomalaisia joululaatikoita muistuttavan, provola-juustolla ja speckillä rikastetun kurpitsavuoan jälkeen on aivan pakko hetkeksi oikaista sohvalle. Enkä ole yksin.

Jälkiruoka saa tältä erää jäädä odottamaan otollisempia aikoja, mutta muutama kauniilla lehdillä koristettu mandariini alkaa pian houkutella. Ja pari palaa paksua nougat-levyä. Ja kyllä sitä muutaman palleron hunajaista struffoliakin nyt aina jaksaa.

Friteeratut ja hunajalla kuorrutetut taikinapallero-struffolit kuuluvat jouluun.

Kun kello lähestyy puolta yhtätoista, on aika päästä lapset pahasta. Babbo natale on löytänyt viimein perille ja osannut tuoda lahjat myös Suomesta vierailulle saapuneille lapsille. 

Kun lahjojen kanssa vietetty aika ei enää riitä pitämään hereillä perheen pienempiä, on aika luovuttaa, hieman etuajassa, varttia ennen keskiyötä. Asetumme jonoon ikäjärjestyksessä ja saattelemme seimestä puuttuneen hahmon olkipedilleen perheen pienimmän käsissä. Tu scendi dalle stelle, joulu on laskeutunut keskuuteemme ja pitkä päivä tullut onnellisesti päätökseensä.

Seimen henkilögalleria on täysilukuinen.

Teksti löytyy täältä.

Rooman joulupäiväkirja osa 1

Siinä missä perheemme ajanlasku kulkee koko lailla kesästä aina uuteen kesälomaan rakkaalla Italian rannalla, ei rinnalla kulkeva sivuajanlasku jää paljon vähäisemmäksi. Saattaa jopa olla, että selviytymisen kannalta sen merkitys on toisinaan suurempi, sillä se auttaa jaksamaan, kun rämmimme yhä synkemmäksi käyviä loppuvuoden päiviä kohti valoisampia aikoja.

Tuolla jossain, muutaman kuukauden, viikon, enää muutaman päivän takana se siintää. Jouluinen Rooma auringonsäteineen, sateineen, kostean kylmänä luihin ja ytimiin pureutuvine iltoineen. Lempeän leutoine säineen, jotka eivät koko ajan muistuta liian nopeasti muuttuvasta maailmasta. Vain se tavallisen epätalvinen Rooma lohdullisesti juuri sellaisena, kuin sen muistinkin. Tuolla, aivan kohta.

Ja yhtäkkiä, aivan liian pian, onkin jo kiire pakata laukut. Päättää, mitä otetaan, mitä jätetään. Varustautua takeilla, jotka lämmittävät, mutta joissa sietää lämpimämmänkin päivän. Kaivaa lenkkarit talvisäilöstä. Valikoida kaupasta muutama suomalainen jouluherkku täydentämään juhlapöytää. Glögiä, piparkakkuja, saaristolaisleipää, että ei nyt ihan tyhjin käsin taas liikkeellä.

Sitten se hetki, kun koko ajatus liikkeelle lähtemisestä alkaa rasittaa, sillä kaikkea on vähän liikaa.

Kunnes koittaa se vääjäämätön päivä, kun on siedettävä kolme tuntia hikoilevia käsiä. Tapettava hampaat irvessä aikaa. Keskityttävä vimmaisesti sudokuun. Syvähengitettävä. Lääkittävä hermoja viinillä. Uskottava ja toivottava, kunnes renkaat lopulta koskettavat maata, jota ymmärrän rakastavani kuin omaani. 

Terminaalissa vastassa tuttu pesuaineen tuoksu, häpeilemättömän äänekäs puhe ja tupakan savu. 

Terminaalin ulkopuolella lisää tupakansavua, kuskeja nimikyltteineen. Autoja, jotka ylittävät suojatiet hieman liian lujaa, mutta myös jarruttavat ihmisen edessä kummallisen ketterästi.

Sitten enää viimeinen etappi.

Pikatiellä lisää autoja. Aivan liikaa autoja, jotka ajavat aivan liian lujaa. Ohittavat molemmin puolin, kiireisimmät pientareen kautta.

Lievää kauhua, kunnes tutut rakennukset alkavat piirtyä taivaanrantaan ja vauhti armollisesti hiljentyä.

Ja enää vuorokausi, kunnes palaudun tästä kaikesta. Vuorokausi, kunnes oikea rytmi taas löytyy. 

Kutkuttavaa nälkää ja miljoonia mielitekoja, turhan täysiä vatsoja, pitkiä päiväunia, tuhansia ja taas tuhansia askelia.

Mitä syödään nyt, mitä seuraavaksi? Entä huomenna?

Mitä tänään tehtäisiin, minne mentäisiin?

Kun rytmi lopulta löytyy ja maahan laskeutuu rauha, villinä laukkaavan kaupungin taidolla, tyylillä ja hieman tuhlaillen valaistut rakennukset ja liikkeet tekevät joulutaikojaan. Samoin keskustan pienet kujat, jotka hetkeä ennen joulua ovat ihmeellisen tyyniä välipäivien ihmismyrskyä odottaessaan. 

Kummallisella tavalla joulu on yhtäkkiä erityisen läsnä. 

Niin kuin minäkin. 

Tämä kylmää henkivä pieni laulunen kertoo riipaisevasti hiipuvasta rakkaudesta. Teksti löytyy täältä.